11. huhtikuuta 2015

Carpe diem

video

Joskus järjestelimme lehmiä vähän uuteen järjestykeen navetassa. Sonnivasikka otti tilanteesta kaiken irti, kun isompi lehmä räsäytti pienokaisen karsinan rikki; ei osannut lehmä varoa, kumma kyllä. Siinähän sitten juostiin vauvan perässä pitkin ruokintapöytää.

Tai ainakin katsottiin vähän perään.

3. huhtikuuta 2015

Siirry seuraavaan ruutuun

Lehmä on tuotantoeläin. Ihanne olisi, että ne tiinehtyisivät nopeasti, poikisivat helposti kerran vuoteen ja lypsisivät paljon maitoa (ja mieluiten saavuttaisivat edes 50-tonnarin tittelin). Nykyään myös rasva- ja valkuaispitoisuuksien soisi olevan mahdollisimman suuria, jotta maito olisi muutakin kuin sitä vettä.


Kun joskus puhuin aiheesta kavereideni kanssa ja kerroin, että yksi isännän lehmistä lähtee autoon vain siksi, että se ei tule enää tiineeksi, olivat he vähän järkyttyneitäkin. "Siis kauheeta! Mieti jos meiätki vaan lopetettas, ku meistä ei oo enää mitään hyötyä?!" Noh, niin, noh. Turhahan niitä on siellä syöttöporsainakaan pitää. Tuotannon on kuitenkin toimittava ja oltava kannattavaa. Jostain on viljelijänkin rahansa saatava.

Itse olen hoksannut, että lehmiä on turha inhimillistää.


Silti tietysti tuntuu pahalta, kun olet mukana lehmän poikimisessa, opetat sen syntyneen vasikan juomaan maitoa, katsot ja seuraat sen kasvua ja halailet ja suukottelet sitä ja sitten eräänä päivänä isäntä kertookin, että huomenna se sitten lähtee. Että se ei jääkään tänne. Että se menee muualle kasvamaan, etkä näe sitä enää koskaan.


Se oli kaunis ja mukava lehmävasikka.

2. huhtikuuta 2015

Työrauha


Täällä aamut muuttuvat huomaamatta päiviksi. Tulet navetasta, istut aamukahville, syöt aamupalan. Juot toisen kupillisen ja siirryt olohuoneeseen. Viltin alla hurahtaa hetki jos toinenkin, aamu-unetkaan eivät ole harvinaisia. Keitetään lisää kahvia ja hetket pitkittyvät. Sitten jossain välissä noustaan ja puuhaillaan ja taas saa hetkeksi rauhoittua.

Rakastan tällaisia päiviä. Aivan kuin itse saisi päättää, milloin on viikonloppu.


Minun puolestani se voisi olla vaikka joka päivä.


Kiireettömyys on ihanaa. Hiljaisuus myös. Mies ahkeroi ulkona ja yritän itse epätoivoissani järjestellä tavaroita. Kun ahdistus iskee, istun pöydän ääreen, sohvalle, sängylle ja hengähdän; "Onhan tässä vielä aikaa." Mihinpä kiire olisikaan.

Täällä ei ole kuin aikaa. Se on ollut "kaupunkilaiselle" joskus hankala käsittää. On opeteltava uusi päivärytmi, ateriarytmi, koittaa keksiä miten jaksaa aamusta iltaan ilman suurempia kiukutteluja. En ole aina onnistunut ja sen voi isäntäkin teille todeta.


Talvikin on ottanut lisäaikaa, uusi lumikaan ei vienyt vanhaa. Mutta eihän se tällaista talvi-ihmistä haittaa :) Nyt kun vain saisi tuon ukon lähtemään kauppaan...